Lau­ra Sep­pä

Vii­me ai­koi­na olen löy­tä­nyt it­se­ni usei­ta ker­to­ja ti­lan­teis­ta, jois­sa on kat­sot­tu asi­oi­ta toi­sen ih­mi­sen sil­min. Tämä on saa­nut miet­ti­mään maa­il­maa eri ta­val­la kuin oli­sin eh­kä muu­ten miet­ti­nyt.

En­sin­nä­kin, täs­sä on si­vuu­tet­tu eräs ra­ja­pyyk­ki, jon­ka vuok­si nyt vii­meis­tään las­ken it­se­ni kes­ki-ikäis­ten jouk­koon kuu­lu­vak­si. Ai­na­kin noin niin kuin nu­me­roi­den puo­les­ta. Kai­kes­sa sii­nä to­hi­nas­sa, jota ilok­se­ni ja rie­muk­se­ni sekä osit­tain lä­heis­te­ni kau­huk­si jär­jes­tin, py­säh­dyin het­kit­täin ihai­le­maan suo­ri­tuk­sia, joi­hin ih­mi­set yl­si­vät, kun päät­ti­vät teh­dä niin.

Ku­vi­tel­laan­pa ti­lan­ne, jos­sa kor­ke­an­pai­kan­kam­moi­sel­le pu­e­taan val­jaat ja ky­pä­rä ja näy­te­tään koh­ti­suo­raan ko­ho­a­vat, lop­pu­mat­to­man pit­kät tik­kaat, et­tä mene sii­tä. Tie­to­na on, et­tä tik­kai­den jäl­keen seu­raa vaik­ka min­kä­lai­sia jäh­met­ty­mi­sen paik­ko­ja. Huo­ju­via ta­san­tei­ta il­man kai­tei­ta. Vai­je­ri­liu­ku­ja. Jär­kyt­tä­vän vai­kei­ta ta­sa­pai­no­ra­to­ja. Sii­nä, kun vie­res­sä seu­raa toi­sen ot­sal­la va­lu­via hi­ki­kar­pa­loi­ta, tä­ri­se­viä kä­siä ja jal­ko­ja sekä hauk­ko­vaa hen­gi­tys­tä, ei voi kuin toi­voa, et­tä it­se ky­ke­ni­si tiu­kan pai­kan tul­len sa­maan – ylit­tä­mään it­sen­sä ai­van jär­kyt­tä­vän vai­ke­as­sa ja pe­lot­ta­vas­sa pai­kas­sa, oli­pa se sit­ten min­kä luon­toi­nen ko­et­te­le­mus hy­vän­sä.

Ku­vi­tel­laan­pa toi­nen ti­lan­ne, jos­sa koh­taa jouk­ko en­nes­tään tut­tu­ja ih­mi­siä sekä yk­si uu­si ja tun­te­ma­ton. Vei­keä ja eri­lai­nen tu­tus­tu­mi­sa­pa on an­taa jon­kun muun ker­toa, mil­lai­nen tyyp­pi olet. Sii­nä nä­kee it­sen­sä toi­sen sil­min. Miet­tii, oli­sin­ko it­se ker­to­nut it­ses­tä­ni noin, oli­sin­ko sa­no­nut jo­ta­kin ihan muu­ta, tai oli­sin­ko jät­tä­nyt jo­ta­kin ker­to­mat­ta. Sitä poh­tii, on­ko toi­sil­le ih­mi­sil­le syn­ty­nyt kuva it­ses­tä sa­man­lai­nen kuin oma kuva.

Ku­vi­tel­laan vie­lä kol­mas ti­lan­ne. Sii­nä­kin ta­paa en­nal­ta toi­sil­leen ou­to­ja ih­mi­siä. It­se tun­net ai­no­a­na kaik­ki. Jäl­keen­päin on erit­täin mie­len­kiin­tois­ta kuul­la, mil­lai­sia pää­tel­miä ih­mi­set toi­sis­taan te­ke­vät. Kuin­ka oi­ke­aan voi ih­mis­tun­te­mus osua, ja en­nen kaik­kea, mitä kaik­kea ih­mi­ses­tä pys­tyy päät­te­le­mään ly­hy­es­sä­kin ajas­sa.

Mo­net ker­rat olen työs­sä­ni ky­sy­nyt synt­tä­ri­san­ka­reil­ta, mi­ten he elä­män­sä ko­ke­vat, ja miet­ti­vät­kö he men­nyt­tä ja tu­le­vaa. En tie­dä, kum­pu­aa­ko van­he­ne­mi­ses­ta vai mis­tä, mut­ta minä olen tänä ke­vää­nä miet­ti­nyt. To­del­la miet­ti­nyt, ja hyvä niin. Pi­tää nii­tä aja­tuk­sia jos­kus kun­nol­la tuu­let­taa.

Toi­sen sil­min on toi­si­naan hyvä kat­sel­la. Huo­ma­ta asi­oi­ta, joi­ta ei omin sil­min nä­ki­si. Poh­tia, mi­hin mi­kä­kin vai­kut­taa. Pun­ni­ta sitä, on­ko elä­mä hy­vää vai ei. Kun­han lo­pul­ta muis­taa, et­tä vaik­ka kuin­ka on hyvä näh­dä asi­at myös eri nä­kö­kul­mis­ta, kaik­kein tär­kein­tä on se, kuin­ka oman elä­män­sä it­se ko­kee. Kos­ka elä­mä ei ole mui­den, se on jo­kai­sen oma.