Ai­no-Mai­ja Mä­ke­lä

Tai­de vä­lit­tää muu­ta­kin kuin näh­tä­vän, kuul­ta­van tai ko­et­ta­van elä­myk­sen. Mu­ka­na on ai­na jo­tain ar­voi­tuk­sel­lis­ta, mitä ei voi se­lit­tää. Mys­tee­ri.

Eh­kä juu­ri sii­tä ih­mees­tä löy­tyy tai­teen sy­vin mer­ki­tys. Vii­mei­sim­män mys­tee­rin ää­rel­lä olin avec hei­nä­kuun lo­pul­la Pal­ta­nie­mel­lä, Da­niel Ca­ja­nuk­ses­ta ker­to­van Jät­ti­läi­soop­pe­ran esi­tyk­ses­sä.

Hol­lan­ti­lais­ten Het­ty Hey­tin­gin ja Egon Krac­hin mo­der­ni, vai­kut­ta­va suur­tuo­tan­to teki kun­ni­aa Kai­nuun jät­ti­läi­sel­le.

Oop­pe­ran kan­ta­e­si­tys oli ke­vääl­lä 2017 Hol­lan­nin Haar­le­mis­sa, Sankt Ba­von kir­kos­sa, jon­ne Ca­ja­nus on hau­dat­tu. Vuo­roin hol­lan­nik­si ja suo­mek­si esi­te­tet­ty ta­ri­na sai upe­at puit­teet Ei­no Lei­no -ta­lon pi­ha­pii­riin ra­ken­ne­tus­sa ul­koil­ma­te­at­te­ris­sa. Mon­ta ih­met­tä oli läs­nä. Yk­si niis­tä oli se, et­tä hol­lan­ti­la­sen Zangs­tu­di­on esiin­ty­jät mat­ka­si­vat Kai­nuu­seen oma­kus­tan­tei­ses­ti. Kaik­ki­aan la­val­la oli mo­lem­mis­ta mais­ta esiin­ty­jiä yh­teen­sä yli 80.

Ja mi­ten he esit­ti­vät­kään Da­nie­lin ta­ri­nan, kuin­ka elä­väk­si hän tuli meil­le, tämä 1703–1749 elä­nyt hui­kea, ai­kan­sa ken­ties pi­sin mies maa­il­mas­sa, ar­vi­ol­ta 247-sent­ti­met­ri­nen pa­pin poi­ka.

Ca­ja­nus an­sait­si elan­ton­sa työs­ken­te­le­mäl­lä mm. so­ti­laa­na var­ti­o­kaar­tis­sa, Mon­ta­gun hert­tu­an oven­var­ti­ja­na ja esiin­ty­mäl­lä ym­pä­ri Eu­roop­paa sir­kuk­sis­sa ”ih­meel­li­se­nä jät­ti­läi­se­nä.”

Ca­ja­nus oli pi­tuu­ten­sa ohel­la mo­nin ta­voin mie­len­kiin­toi­nen: si­vis­ty­nyt, usei­ta kie­liä pu­hu­va, maa­il­maa näh­nyt ja ru­no­ja kir­joit­ta­va kos­mo­po­liit­ti.

Mut­ta mis­sä oli tä­män tai­de-esi­tyk­sen nar­ra­tii­vin ydin? Mi­nul­le se oli ky­sy­mys, mi­ten kat­son tois­ta ih­mis­tä, joka on et­ni­sel­tä taus­tal­taan, ihon­vä­ril­tään, aat­teil­taan – mi­ten ta­han­sa – omas­ta kup­las­ta­ni kat­so­en poik­ke­a­va. Eli eri­lai­suus ja sen hy­väk­sy­mi­nen.

Ca­ja­nus haki hy­väk­syn­tää. Hän oli yk­si­näi­nen, ki­pui­le­va, sy­väs­ti tun­te­va mies, joka ra­kas­tui ou­lu­lais­nei­to­seen, mut­ta ei saa­nut lä­hes­tyä tun­teit­ten­sa koh­det­ta, kos­ka oli niin eri­lai­nen.

Hän kai­pa­si ki­pe­äs­ti tur­vaa, lä­hei­syyt­tä ja rak­kaut­ta, ku­ten me kaik­ki. Us­kon, et­tä kat­so­mos­sa mo­net muut­kin tar­vit­si­vat ne­nä­lii­naa, kun Da­niel ma­ka­si tus­kai­se­na lää­kä­rin hoi­to­pöy­däl­lä äi­tiä avuk­si huu­ta­en. Sitä ai­nut­ta ih­mis­tä maa­il­mas­sa, jon­ka rak­kaus oli eh­do­ton­ta ja vil­pi­tön­tä. Hy­väk­si­käyt­tä­jiä riit­ti ym­pä­ril­lä, myös hei­tä, jot­ka kut­sui­vat it­se­ään ys­tä­vik­si.

Lo­pe­tet­tu­aan esiin­ty­mi­sen­sä Ca­ja­nus muut­ti Haar­le­miin, mis­sä asui vii­mei­set vuo­ten­sa jo vä­sy­nee­nä ja ki­pui­le­va­na, mut­ta tun­net­tu­na ja pi­det­ty­nä mie­he­nä.

Maa­il­ma on muut­tu­nut kol­mes­sa­sa­das­sa vuo­des­sa, en­tä ih­mi­nen? Tä­nään mo­ni­kult­tuu­ri­ses­sa Suo­mes­sa meil­lä kai­kil­la on mah­dol­li­suus tes­ta­ta, mi­ten nä­em­me toi­sem­me, kuin­ka su­vait­se­vai­sia olem­me ja mi­ten hy­väk­sym­me eri­lai­suut­ta. Näi­tä mie­tin, kun oop­pe­ra­mat­kan bus­si kul­ki läpi hel­tei­sen au­rin­gon­las­kun Kai­nuun vaa­roil­ta Py­hä­jo­en var­rel­le.

En­tä ne alus­sa mai­ni­tut muut ih­meet? Ne näyt­täy­tyi­vät mo­nin ta­voin il­lan ja yön ai­ka­na.

Ta­ri­nan avau­tu­mi­nen yh­dek­si kol­lek­tii­vi­sek­si ko­ke­muk­sek­si mo­lem­min puo­lin näyt­tä­möä niin, et­tä ylei­sö osoit­ti lo­puk­si seis­ten suo­si­o­taan.

Hei­nä­kui­sen yön peh­meä hä­mä­rä, jos­sa soi­den pääl­lä tans­si­vat val­koi­set ter­he­ni­set. Ja se ih­meel­li­nen iki­ai­kai­nen mys­tee­ri, mis­tä sha­kes­pe­a­re­lai­nen ke­säy­ön unel­ma­kin ku­too lan­kan­sa.

Mat­kan jär­jes­tä­jä­nä oli Ou­lais­ten Kult­tuu­rin Tuki ry ja kau­pun­gin kult­tuu­ri­pal­ve­lu. Oop­pe­ran li­säk­si näim­me Hei­di Kil­pe­läi­sen avant­gar­dis­ti­set ins­tal­laa­ti­ot Ca­ja­nuk­ses­ta, Pal­ta­nie­men kir­kon kat­to- ja hol­vi­maa­lauk­set sekä Kei­sa­rin tal­lin.

Nämä kaik­ki Pal­ta­nie­mel­lä, Hö­ve­lön lä­hel­lä, Suo­men ra­kas­te­tuim­man ru­noi­li­jan Ei­no Lei­non syn­nyin­si­joil­la.

Läm­min kii­tos pri­mus mo­tor Rit­va Tu­ru­nen ja kaik­ki he, jot­ka mah­dol­lis­ti­vat tä­män mat­kan upe­an an­nin.